Katson tv:tä todella harvoin, tänään katson. Lastensairaalan kiitoskonsertti, liikkuttavia hetkiä, lapset ansaitsevat parasta mahdollista. Itse olin 70-luvulla paikallisessa yliopistosairaalassa leikkauksessa, pienenä koululaisena aikuisten osastolla, ei niin kivoja muistoja reissusta saati vieraasta joka kävi, onnekseni niin tokkurassa ettei kaikki ole jäänyt mieleen, vai onko ne niin syvälle haudattu kuin muutkin kontaktit ks. ihmiseen, biologiseen isään. En vieläkään, aikuisena, ymmärrä hänen tekemisiään, tekemättä jättämisiään, sanomisia, käytöstä, en. Eikä minun edes tarvitse. Olen pahoillani, kenellekään en samanlaista hylkäämiskokemusta toivo. Aihe koskettaa kipeästi.